Kohtalo on heittänyt Aurorakodin samaan potilashuoneeseen kaksi miestä, kumpikin omassa pyörätuolissaan. Toinen on sotaveteraani, eläkkeellä oleva kuivaluonteinen valokuvaaja Artturi. Toinen on parhaassa miehuusiässään lähes kokonaan halvautunut mutta yhä rehevän luonteensa säilyttänyt Matti.
Kumpaakin painaa eräässä elämänvaiheessa koettu syvä murhe, jota kumpikaan ei ole pystynyt purkamaan. Se aiheuttaa näkymätöntä mutta hyvin selvää närää miesten kesken ja johtaa lopulta melkein pakkoon päästä eri huoneisiin. Mutta yllättäen kuin ukonilma, purkautuu ensin toisen ja sitten toisen sisäinen jännitys ja ilmapiiriin laskeutuu hiljaista ymmärtämystä. Eli kuten Matti ilmaisee Sammatin murteellaan: “Ku yks käsi pesee toista, ni molempat tulee puhtaaks”.
Ikääntyneiden miesten kohtaloiden rinnalla kulkee Artturin ainoan tyttären julma kohtalo huumeiden maailmassa ja sen vastapainona nuoren hoitajan ilo omasta hevosesta.