“Kaatopaikan kenttä on lähiömme korkein kohta. Näemme ostoskeskuksen, kirjaston ja pururadan koulun tuolla metsässä. Näemme Tora-alhontien kerrostalot ja siirtolapuutarhan pikkumökit. Kapeasalmen rannalla häämöttää Sovinnonvuoren sankka kuusikko. Alapuolellamme nököttävät kotimme. Kaupungin keskusta kirkkoineen ja arpineen on etäällä.”
Näillä sanoilla alkaa Riku Korhosen romaanista Kahden ja yhden yön tarinoita dramatisoitu näytelmä, kertomus lähiön asukkaiden arjesta. Tavallisen turkulaisen lähiön, Ilpoisten, jossa perheet, pariskunnat, yksinäiset kohtaavat ja selviytyvät elämästään miten taitavat. Tai lyövät hanskat tiskiin. Rankka ja hauskakin tarina todellisista ihmisistä herättää ajatuksia.
Ja minkälaisia ajatuksia? Yksinäisyys, ydinperhehelvetti, pienituloisuus, lähiö, asukasyhdistys. Meri, ulappa, äärettömyys. Saaste. Vitutus. Häätö. Väkivalta, pahoinpitely, ahdistus, ilkivalta. Koti, ikävä, nuoruus. Kuolema, syöpä, itsemurha, onnettomuus. Yksinhuoltaja. 2000-luvun kolmikymppisten kasarinostalgia. Toivo? Tulevaisuus? Aviorikos. Epäoikeudenmukaisuus. Rakkaus. Pettymys. Tulevaisuus.
“Kun kirjoitin ensimmäisiä Tora-alhontien lähiöasukkaiden tarinoita, näin edessäni sovittamattoman ristiriidan pinnanmuodot. Tiesin kirjoittavani paikasta, joka muistutti omien varhaisimpien ja voimakkaimpien muistojeni tapahtumapaikkaa ja joka siksi herätti minussa hellyyden ja toivon. Ja samalla tiesin kirjoittavani paikasta, jonka asukkaista osa ajan kuluessa petettiin toiveissaan ja jätettiin syrjään, juurettomina ja tarpeettomina. Hellyys ja raivo, toivo tai katkeruus – en tiedä, voiko taide tehdä muuta kuin yrittää ilmaista tällaisten ristiriitojen sovittamattomuuden.”
— Riku Korhonen